Varjonyrkkeilyä Pohjolassa : Ydinaseongelman alueellinen hallinta Suomen ulkopolitiikassa kylmän sodan aikakaudella

Presidentti Urho Kekkosen vuonna 1963 esittämä aloite Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä vakiintui kylmän sodan edetessä lähes pysyvältä vaikuttavaksi kestohankkeeksi Suomen ulkopolitiikassa. Aina kylmän sodan päättymiseen saakka erilaisin painotuksin ja intensiteetiltään vaihdellen edistetty PYV-aloite on erityisen mielenkiintoinen tutkimuskohde siksi, että sen toteutumisen mahdollisuuksia pidettiin hyvin heikkoina, ellei suorastaan olemattomina. Edes sen valmisteluihin liittyneissä monenkeskisissä keskusteluissa ei otettu todellisia edistysaskelia aivan kylmän sodan loppuvuosia lukuun ottamatta. Hankkeen perusta rakentui Pohjoismaiden turvallisuuspoliittisten perusratkaisujen epäsymmetrisyyden takia epärealistiselle pohjalle. Tästä huolimatta PYV-aloitteen valmisteluihin, kehittämiseen ja uskottavana säilyttämiseen upotettiin Suomessa runsaasti ulkopolitiikan resursseja. 1970- ja 80-lukujen kuluessa PYV-aloite alkoikin entistä selvemmin palvella muita kuin vyöhykejärjestelyyn itseensä liittyviä ulkopoliittisia tavoitteita. Käsitys hankkeen välineellisestä arvosta habitualisoitui osaksi Suomen ulkopolitiikkaa. PYV-politiikan ajankohtaisuudesta huolehtiminen muodostui eräänlaiseksi varjonyrkkeilyoperaatioksi, mitä luonnehti pyrkimys säilyttää hanke <i>riittävän</i> uskottavana. Tämä koski niin aloitteen asevalvontapoliittisia yksityiskohtia kuin ulkopoliittista tyyliä ja toimintatapoja, joilla aloitetta edistettiin. Samalla PYV-hankkeeseen kerääntyi ulkoasiainhallinnon virkakunnan ja ulkopoliittisten päätöksentekijöiden kannalta merkittävää kokemusperäistä tietoa, jonka kautta Suomessa tulkittiin kansainvälisessä ydinasejärjestyksessä tapahtuneiden heilahdusten merkitystä sekä mahdollisuuksia ydinaseongelman alueellisten heijastevaikutusten hallintaan ulkopolitiikan keinoin. Tämä väitöstutkimus on ensimmäinen kokonaisesitys Suomen PYV-politiikan elinkaaresta. Sen muutoksia ja jatkuvuuksia hahmotetaan tutkimuksessa neljänä aaltona (1963–1965; 1972–1975; 1978–1980; 1981–1991). Erityisesti 1980-luvun alusta aina kylmän sodan loppuun ulottunutta neljättä aaltoa, jota luonnehti aikaisempaa selvempi tukeutuminen matalamman tason diplomaattisiin yhteyksiin Pohjoismaiden välillä, on jäänyt toistaiseksi Suomen ulkopolitiikan historiaa koskevassa tutkimuksessa vähemmälle huomiolle. Tämän tiedollisen katveen täyttäminen on kokonaisesityksen ohella tutkimuksen keskeisimpiä kontribuutioita olemassa olevaan kirjallisuuteen. Tutkimuksessa argumentoidaan, että Suomen PYV-politiikan elinkaaren pitkäikäisyys ja siihen liittyvä habitualisoitumisprosessi tulee ymmärrettäväksi, kun sitä tulkitaan inhimillistä toimintaa leimaavan käytännöllisyyden logiikan ensisijaisuuden näkökulmasta. Käytäntöteoriasta johtamassani froneettisessa lähestymistavassa ulkopolitiikkaa tulkitaan uskomusten sävyttämän tavanmukaisuuden sekä toisaalta rutiinit ja tottumukset rikkovan tilannesidonnaisen harkinnan välisenä pysyvänä jännitteenä. Tutkimuksessa tukeudutaan käytäntöjen jäljittämiseksi kutsuttuun metodologiaan, joka etenee kolmessa vaiheessa. Ensin tutkimuksessa kontekstualisoidaan se käytännön ulkopoliittinen ongelmanratkaisutilanne, jonka parissa aikalaistoimijat työskentelivät. Tutkimuksen keskeinen konteksti muodostuu kansainvälisessä ydin- asejärjestyksessä ja suurvaltojen ydinasepelotepolitiikassa tapahtuneista muutoksista, Pohjolan alueen kylmän sodan aikaisesta turvallisuusdynamiikasta sekä Suomen kansainvälisen aseman kytkeytymisestä Neuvostoliiton puolustukselliseen etumaastoon. Toisessa vaiheessa tutkimuksessa jäljitetään laajaa arkistoaineistoa hyödyntämällä aikalaistoimijoiden kokemusperäisiä ymmärryksiä PYV-politiikasta, ydinaseongelman hallinnasta ulkopolitiikan keinoin sekä yleisemmin ydinasepolitiikan vaikutuksesta Suomen kansainväliseen asemaan ja ulkopoliittiseen toimintaan. Tutkimus tarjoaa tältä osin esimerkin siitä, miten arkistoaineistoa on mahdollista hyödyntää ulkopolitiikan tutkimuksen lähdeaineistona. Tutkimusprosessin kolmannessa vaiheessa empiirisistä havainnoista edetään analyyttisiin yleistyksiin, eli eräänlaisiin kokoaviin kuvauksiin Suomen PYV-politiikan edistämiseen varatun repertuaarin luonteesta ja sen taustalta löytyvästä käytännön ulkopoliittisesta päättelystä. Ulkopolitiikan repertuaarin muutoksia ja jatkuvuuksia tulkitaan pidemmällä aikavälillä siten, että tutkimuksen ajallinen toteutus kattaa myös PYV-politiikkaa edeltäneen ajanjakson aina 1960-luvun alkuun, jolloin Suomi ryhtyi asemoimaan itseään myös monenkeskisen ydinaseriisuntapolitiikan kentälle. Tutkimuksessa saavutetut keskeiset johtopäätökset ovat tiivistettävissä seuraavasti. Ensinnäkin PYV-politiikka tarjoaa hyvän esimerkin hankkeesta, jonka edistämiseen liittyneet toimintatavat ja keinot iskostuivat lähes pysyvältä vaikuttavaksi elementiksi tietyn valtion ulkopoliittiseen repertuaariin. Kyse ei ollut kylmän sodan loppua lähestyttäessä enää vain yhdestä ulkopoliittisesta aloitteesta muiden joukossa, vaan toiminnallisesta instrumentista, johon oli varastoitunut kokemusperäistä tietoa Suomen ulkopolitiikan, Pohjolan turvallisuusdynamiikan ja suurvaltavetoisen ydinasejärjestyksen monimutkaisten vuorovaikutussuhteiden hallinnasta. Osallistuminen monenkeskisen ydinaseriisuntadiplomatian kentälle tarjosi varsinkin Suomen ulkoasiainhallinnossa ulkopolitiikkaa valmistelevalle virkakunnalle heijastepinnan, mistä välittynyttä tietotaitoa hyödynnettiin myös PYV-hankkeen riittävästä uskottavuudesta huolehtimiseen. Ydinasevalvontaa ja ydinaseriisuntadiplomatiaa koskeva aktiivisuus tarjosi myös väylän kasvattaa ymmärrystä pelotepolitiikan ja ydinaseiden teknologisen kehityksen vaikutuksista Pohjolan alueen geostrategiseen asemaan. Suomen PYV-politiikkaa leimasi pyrkimys alueellisen turvallisuusdilemman lieventämiseen ja tähän liittyvään suurvaltavastuun osoittamiseen. Suurvaltavastuuttaminen oli läsnä myös Suomen tukiessa ydinsulkusopimuksen syntymistä 1960-luvun loppupuolella. Suomi asemoitui tällöin pikemminkin vakiintumassa olevan ydinasejärjestyksen ennustettavuutta ja vakautta vahvistavaksi status quo -valtioksi kuin muodostumassa olevan järjestyksen avoimeksi haastajaksi. Kuvailen tähän liittyvää toiminnallista logiikkaa tutkimuksessa suurvaltadoksan hallintana. Lisäksi PYV-politiikka toi ja juurrutti Suomen ulkopolitiikkaan tiettyjä toimintatapoja, kuten unilateraalisti valmistellut diplomaattiset näennäisaloitteet. Suomen PYV-politiikka toimi myös agendan asettamisen sekä sotilaallisen etäännyttämisen välineenä, miltä osin PYV-aloitteeseen omaksuttiin myös piirteitä aikaisemmista Euroopassa esitetyistä alueellisista ydinasevalvonta-aloitteista. PYV-politiikan edistäminen agendan asettamiseen pyrkivien unilateraalien avausten kautta tuli lopulta haastetuksi 1980-luvulla Mauno Koiviston presidenttikauden aikana. Silloin PYV-hanketta viritettiin entistä selkeämmin yhteispohjoismaalaisten keskusteluyhteyksien syventämisen välineeksi. Tämä oli mahdollista, kun aiheesta käyty keskustelu vakiintui euro-ohjuskriisin katveessa yhteispohjoismaalaiselle agendalle. Vyöhykehankkeen tiimoilta käydyt seikkaperäisemmät keskustelut muiden Pohjoismaiden ja länsivaltojen kanssa olivatkin tukossa aina 1980-luvulle asti. Tämän jälkeenkin vyöhykkeen toteutumisen mahdollisuudet säilyivät Norjan, Tanskan ja Islannin Nato-jäsenyyksien takia kapeina, jopa olemattomina. Suomen näkökulmasta ulkopolitiikan agendalle juurtunut vyöhykehanke kuitenkin kulminoitui vuosien 1987–1991 aikana PYV-kysymystä tarkastelleen yhteispohjoismaalaisen virkamiestyöryhmän työskentelyyn. Samalla Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton asevalvontaneuvotteluissa saavuttamat läpimurrot ja niitä seuranneet mittavat yksipuoliset aseriisuntatoimet ajoivat vauhdilla PYV-hankkeen hitaan liikkeen ohi. 1990-luvun taitteessa Neuvostoliiton romahtamisen ja kylmän sodan kaksinapaisen järjestelmän sotilaspoliittisen vastakkainasettelun päätyttyä pohjoismaisen PYV-virkamiestyöryhmän työskentely lopetettiin vähin äänin keväällä 1991 juuri, kun työryhmä oli saamassa valmiiksi ensimmäisen luonnoksensa PYV-sopimusjärjestelmään liittyvistä keskeisistä asiakysymyksistä.

Fetched live from OpenAlex and de-inverted. Abstracts are not stored in this database: the inverted indexes are 8.6 GB of the frame’s 9.3 GB of text, and the host has 13 GB free.